Farstan pappilasta

Hei hyvä ystävä tai satunnainen vierailija. Blogi Farstan pappilasta, joka on jo kuukausia ollut “lepotilassa” lakkaa. Olen siirtynyt Sydneyyn Etelän Ristin seurakunnan papiksi ja seikkailujamme Australiassa voi seurata uudesta blogistamme Sydneyn pappilasta.

Tervetuloa kanssamme Uudelle mantereelle.

Sana-lehdessä 28/2011 (14.7.2011) julkaistu kolumni.

Vesisade on kastellut kirkon ulkoseinää peittävät paanut. Ovi on lukitsematon, sisällä ei ole ketään. Kirkon puisia seiniä peittävät koristemaalaukset ja keskellä kattoa on Ilmestyskirjaan pohjautuva maalaus Jumalasta valtaistuimellaan.

Alttarilla on ristiinnaulittu, ja kirkon seinillä veistokset Pyhästä Olavista ja Jeesus-lasta sylissään pitävästä Madonnasta. Puiset portaat nousevat saarnastuoliin.

Smålannissa, eteläisessä Ruotsissa sijaitseva Granhultin kirkko on kokonaispituudeltaan vain noin 15 metriä ja leveys noin kahdeksan metriä. Merkittäväksi kirkon tekee sen ikä. Se on Ruotsin vanhin kokonaan säilynyt puukirkko. Sen vanhimmat puuosat ovat mittausten mukaan vuodelta 1217, joten se on rakennettu todennäköisesti 1220-luvun alkupuolella. Kirkon liki 800-vuotinen historia hiljentää kävijän.

Keskiajalta säilyneitä puukirkkoja on Ruotsissa kymmenkunta, useimmat niistä juuri metsäisessä Smålannissa. Kristillinen kirkko oli 1200-luvun alkupuolella jo pääosin vakiinnuttanut asemansa Pohjolassa. Puukirkkoja kohosi eri puolille Ruotsia ja vähitellen myös Suomen alueelle. Vauraammille seuduille rakennettiin kivikirkkoja. Puukirkot ovat palaneet tai ne on purettu uusien kirkkojen valmistuttua.

Kristinuskon leviäminen toi mukanaan uutta arkkitehtuuria ja rakennuskulttuuria. Ruotsissa ja Suomessa esimerkiksi salvostekniikka kehittyi kirkkojen rakentamisen myötä. Kirkkotaide, alttarit ja maalaukset uudistuivat ja muuttuivat ajan kuluessa.

Granhultin kirkossa messuttiin aluksi latinaksi, olihan se osa katolista kirkkoa. Siellä on kastettu, konfirmoitu, vihitty ja siunattu viimeiselle matkalle pitkä sukupolvien jatkumo. 1400-luvulta olevat veistokset säilyivät läpi 1500-luvun reformaation ja 1600-luvun puhdasoppisuuden ajan. 1700-luvulla kirkkoon rakennettiin sakaristo ja asehuone.

Granhultin kirkko oli useaan otteeseen purku-uhan alla. Jääräpäiset maanviljelijät pitivät kynsin hampain kiinni pyhäköstään. 1800-luvun puolivälistä kirkko toimi yli kolmekymmentä vuotta vilja-aittana. Mutta se säilyi. Siellä alettiin jälleen viettää jumalanpalveluksia 1879.

Vierailu vanhassa puukirkossa herättää ajatuksia. Vaikka kirkon liturgiaa ja käytäntöjä on uudistettu vuosisatojen aikana, on kirkonpenkissä istuneiden ihmisten perusihmisyys vuosisatojen saatossa pysynyt aika lailla samanlaisena. Kirkossa on rukoiltu, uskottu ja toivottu, rakastettu, pelätty ja itketty, tunnustettu syntejä ja koettu armoa.

Jokainen kirkko puhuttelee eri tavalla: Yksi kuvilla tai veistoksilla, toinen rakenteellisilla ratkaisuilla, valolla ja varjolla, joku hiljaisuudella ja hartaudella, osa menneiden vuosisatojen patinaa huokuvalla historialla.

Tom Sjöblom – Jukka Itkonen: Metsämiehen vapaapäivä. LampLiteLtd. 2011.

Posti toi mukanaan kivan kirjan. Kala- ja erätoverini Tom Sjöblom on yhdessä kirjailija Jukka Itkosen kanssa tehnyt leppoisan erähenkisen ja –aiheisen kirjan.

Tomin kepeä humoristinen grafiikka ja Jukan yhtä letkeä tekstitys toimii hyvin. Omakustanteena julkaistu kirja on painettu riittävän laadukkaalle paperille, jotta grafiikanlehdet pääsevät oikeuksiinsa. Metsästys ja kalastus eivät ole (pelkästään) ryppyotsaista saalistamista, vaan siihen liittyy paljon huumoria, luontoelämyksiä ja jopa meditatiivista hiljentymistä. Tässä siitä todiste.

Taide on usein hetken ja elämyksen vangitsemista. Sitä ennen se täytyy kokea. Näistä kokemuksista jää hyvä mieli.

Tom on grafiikan harrastaja ja Jukka Itkonen ammattikirjailija.

Ja tässä näyte:

Vastavirtaan
Kalojen evät.
Ihmisten jalat.
Vastavirtaan uivat ne vahvimmat kalat.
Entäpä ihmiset?
Mietipä minne kävelet.
Elämä virtaa eteenpäin,
tahdoitpa sitä tai et.

 
Linkki: Jukka Itkosen esittely Otavan kotisivulla.

10.7.2011, 3. Kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai, Luuk 15:11-32.

Tuhlaajapojan kertomus on tuttu. Poika ottaa ennakkoon perintönsä ja hummaa sen maailman turuilla. Elämän pohjamudat saavat hänet palaamaan kotiin, jossa armahtava isä ottaa hänet vastaan. Kuvaan kuuluu myös kateellinen, kunnollista elämää viettänyt veli.

Mutta mikä olisi tilanne viiden vuoden kuluttua? Olisiko tuhlaajapoika kyllästynyt ja palannut maantielle? Vai olisiko hän valloittanut takaisin sosiaalisen asemansa perillisenä, syrjäyttänyt jopa veljensä? Ja miten isoveli olisi tämän kaiken kestänyt? Ehkä hän olisi puolestaan lähtenyt.

Tätä ei kerrota. Vertaus puhuu vain hetkestä, jossa Jumalan todellisuus ja ihmisen todellisuus kohtaavat, armo toteutuu. Meille kaikille riittää Jumalan hyvyydestä. Kateus on turhaa. Tuhlaritkin saavat palata, sitä on armo.

Haruki Murakami on minulle uusi tuttavuus. Hänestä on kirjoitettu ja puhuttu paljon täällä Ruotsissa ja hänen teoksiaan on käännetty enemmän ruotsiksi kuin suomeksi. Murakamin tuoreen trilogian 1Q84 kaksi ensimmäistä osaa on jo käännetty ruotsiksi, ja kolmas osa ilmesty syksyllä. Japanilaiskirjailijan vahvasta asemassa täällä todistaa se, että mainittu teos ilmestyy englanniksi vasta syksyllä.

Murakamin ruotsintaja Vibeke Emond kääntää kirjat suoraan japanista. Hän kertoo lisää suhteestaan Murakamin kirjoihin Dagens Nyheterin haastattelussa, jonka pääset lukemaan tästä linkistä.

Luin äskettäin kaksi Murakamin kirjaa. Suuri lammasseikkailu on hänen läpimurtoromaaninsa. Kirjassa yhdistyy ihmissuhteiden vaikeus ja mystinen seikkailu. Kirja toi lähtökohdiltaan mieleen Stieg Larssonin Millenium-trilogian. Kummassakin päähenkilö valitaan mystiseen tehtävään. Tosin siinä missä Larssonin päähahmo Mikael Blomkvist ja Lisbeth Salander ratkaisevat ongelmia mielettömällä ja satumaiselta tuntuvalla ammattitaidolla ja uutteruudella saa lammasseikkailun minähahmo apua kauniskorvaiselta naiselta, jolla on yliluonnollisia kykyjä. Niiden johdattamana pariskunta pyrkii löytämään erikoisen lampaan ja matka vie Hokkaidon vuorille.

Kirjan tarina kantaa, se kulkee jouhevasti ja rennosti. Murakamin kuvaus yksinäisen talon hiljaisuudesta ja pimeydestä on vahvaa ja kiehtovaa. Kirja laittaa pohtimaan muun muassa sitä, missä kulkee elämän ja kuoleman raja ja mikä meitä elämässä johdattaa.

Aivan toisentyyppinen on Murakamin Mistä kirjoitan kun kirjoitan juoksemisesta. Murakami on juossut monta maratonia ja tässä kirjassa hän osin päivänkirjanomaisesti pohtii suhdettaan juoksemiseen. Viimeksi tänä aamuna lenkille lähtiessäni ja alkukilometrejä juostessani tunsin hyvin läheisiksi hänen mietelmänsä siitä, kuinka vastenmielistä juokseminen joskus voi olla. Ja sitten se muuttuu yhtäkkiä taivaalliseksi. Kymmenen kilometrin jälkeen koin sen jälleen.

”Kun jotakin vaikka miten maallista puuhaa jatkaa tarpeeksi pitkään, siitä tulee kontemplatiivinen ja jopa meditatiivinen teko”, Murakami toteaa kirjansa johdannossa. Juuri tästä puhuu tämä kirja.

Murakamin kirjoihin jäi nälkä. Ulkomaista, siis ei suomalaista tai ruotsalaista, käännettyä kaunokirjallisuutta luen mieluiten suomeksi, joten saan tyytyä tällä hetkellä suppeampaan tarjontaan. Suomen lomalla yritän löytää kirjat Kafka rannalla ja Sputnik rakastettuni.

Nobel-ehdokkaaksi mainittu Haruki Murakami on syntynyt vuonna 1949 ja on tällä hetkellä Japanin suosituimpia kirjailijoita.

Luetut kirjat:

Murakami Haruki: Suuri lammasseikkailu. 1982. Suomennos Leena Tamminen 1993. 3. painos, Keltainen pokkari. Tammi.

Murakami Haruki: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. 2007. Suomennos Jyrki Kiiskinen 2011. Tammi.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. WSOY. 2010.

Tuomas Kyrön teoksessa Mielensäpahoittaja on 40 nopealukuista jaksoa. 40 kertaa kirjan päähenkilö kertoo, kuinka on pahoittanut mielensä jostain.

Kahdeksankymmentävuotias ”minä” arvioi nykymenoa omien elämänvaiheidensa kautta. Elämä ei ole ollut helppoa, mutta siihen on tyydytty, mitä on saatu. Oman elämän rinnalla naapureiden, lasten, suomalaisten ja koko maailman meno tuntuu vieraalta ja aika karsealta.

Kyrön kirja on hauskaa ja oivaltavaa tämän päivän kritiikkiä. Parhaiten se sopii pieninä paloina, luku tai pari kerrallaan. Muuten voi pahoittaa mielensä.

Ylen Elävä Areena on taltioinut kirjan tekstejä Antti Litjan lukemana. Äänikirjana tämä toimii mainiosti ja Litja on oivallinen, terävä ja sopivan kiukkuinen mielensäpahoittaja.

Helatorstai, 2.6.2011, Apt 1:1-11, Joh 17:1-8

Sana helatorstai tulee suomenkieleen ruotsista. Pohjasanana on helig, pyhä. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto tietää kertoa, että aikanaan helatorstai on ollut eräs kirkkovuoden ”pyhimmistä” pyhistä.

Jeesuksen kuolleistanouseminen ja uskontunnustuksen ”astui ylös taivaisiin” ovat yliluonnollisia tapahtumia. Niissä Jumalan todellisuus kohtaa ihmisten todellisuuden, iankaikkisuus ajallisuuden.

Evankeliumissa Jeesus toteaa: ”ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt.”  Jeesus ei puhu ikuisesta elämästä loputtoman pitkänä aikana tai olomuotona, jossa aika suureena on lakannut olemassa, vaan ikuinen elämä on suhde. Ikuinen elämä on sitä, kun meillä rukoillessa, hiljentyessä, ehtoollisella, jumalanpalveluksessa tai arjessa on suhde Jumalaan ja Jeesukseen.

15.5.2011, 4. pääsiäisajan sunnuntai, Kaatuneiden muistopäivä, Joh.13:31-35

Kristityt tunnetaan Jeesuksen mukaan siitä, että he rakastavat toisiaan.

Ihmisiä yhdistää tehokkaasti yhteinen uhka tai yhteinen tavoite. Sotaveteraanit tietävät, mitä yhteinen uhka on. Kirkko voi nähdä yhteisenä uhkana maallistumisen, jäsenmäärän vähenemisen tai sen, kun uudet aatteet saavat jalansijaa. Kirkolla ei ole yksinoikeutta eettisiin tai moraalisiin kysymyksiin. Ne koskettavat niin uskovaa kuin pakanaa.

Kristillisen etiikan lähtökohtana on rakkauden kaksoiskäsky. Jos ihmisen arvo ja merkitys Jumalan luomistyönä unohdetaan, ollaan matkalla harhaan. Yhteinen tavoite on lähimmäisestä välittäminen. Yhteinen tavoite yhdistää paremmin kuin uhka.

Opetuslapseus velvoittaa. Jeesus ei sanonut: Kun te rakastatte toisianne, vaan jos te rakastatte toisianne.

Sana-lehdessä 20/2011 (19.5.2011) julkaistu kolumni.

Toisinaan minulta kysytään, mikä Ruotsin kirkossa on paremmin kuin Suomen kirkossa. Minusta yksi asia Ruotsin hyväksi on avoin ehtoollispöytä. Ruotsin kirkossa ehtoolliselle osallistumisen edellytys on kaste. Mitään muuta vaatimuksia ei kirkkojärjestys aseta.

Suomessa ehtoolliselle osallistujan täytyy olla luterilaisen tai Porvoon sopimukseen kuuluvan kirkon jäsen ja lapsille ehtoollista voidaan jakaa, jos heille on selvitetty ehtoollisen merkitys ja huoltaja on mukana.

On oikein ja järkevää, että ihminen tietää ehtoolliselle osallistuessaan mistä on kyse. Sen opettaminen on kirkon (ja vanhempien) vastuulla. Lapsi ymmärtää ehtoollisen ehkä eri tavalla kuin aikuinen, mutta juuri lapsen Jeesus asetti taivasten valtakunnan mannekiiniksi.

Mitä kaikkea kiirastorstain juhla-aterialla oli pääsiäislampaan kanssa tarjolla, jää arvausten varaan. Kuoleman ja elämän symboliksi Jeesus valitsi leivän ja viinin ehkäpä siksi, että ne ovat ruoka-aineina niin arkisia ja tavallisia. Merkitys leivälle ja viinille tulevat sanoista ”minun ruumiini ja minun vereni” – ”minun muistokseni, syntien anteeksiantamiseksi.”

Aterialla oli opetuslasten sekalainen porukka. Jeesus kehotti heitä kaikkia syömään leipää ja juomaan viiniä. Myös Pietaria, joka hänet kielsi, Tuomasta, joka epäili ja Juudasta, joka hänet kavalsi.

Sen enempää Suomessa kuin Ruotsissa pappia ei yleensä voi tietää, täyttyykö ehtoolliselle osallistuvan kohdalla kirkolliskokouksen hyväksymät edellytykset. Keneltäkään en ole ehtoollista jakaessa kysynyt, oletko kastettu.

Avoin ehtoollispöytä ei tarkoita sitä, että kaikki kokevat sen avoimeksi. Katolisen ja ortodoksisten kirkkojen jäsenet eivät yleensä osallistu toisen kirkon ehtoolliselle. Ja jotkut luterilaiset kirkotkin ovat luopuneet ehtoollisyhteydestä Ruotsin kirkon kanssa. Kuitenkin juuri ehtoollisyhteys kristittyjen välillä on ekumenian näkyvä tavoite.

Vaikka Ruotsin kirkossa voidaan ehtoollinen jakaa kaikille kastetuille, yhä useammin alttarin äärelle tulee kristittyjen yhteyttä kokemaan joku, joka ei halua ehtoollista. Hän nostaa oikean kätensä vasemmalle olkapäälle. Hänet siunaan. En kysy, miksi et ota ehtoollista. Siunaaminen välittää ehtoollisen tavoin Jumalan rakkautta ja anteeksiantoa.

”Tulkaa kaikki” ei tarkoita pakkoa. Tulkaa kaikki – jos ei ehtoolliselle – niin ottamaan vastaan siunaus.

Oheinen kirjoitus on julkaistu Ruotsinsuomalainen -lehden yleisöosastolla 5.5.2011

Me allekirjoittaneet Tukholman suomalaisen seurakunnan työntekijät vetoamme kirkkovaltuustoon, jotta seurakunnan leirikeskusta Norrnäsiä ei myytäisi ainakaan ennen kuin asiasta on käyty laaja ja perusteellinen keskustelu.

Kirkkoneuvosto on esittänyt 11.5. kokoontuvalle kirkkovaltuustolle, että Norrnäs myytäisiin. Perusteet ovat ennen muuta taloudellisia. Kysymys Norrnäsista on paljon laajempi kuin pelkkä talouskysymys. Kyse on seurakunnan tulevaisuudesta, siitä, mihin suuntaan ja millä keinoin Tukholman suomalainen seurakunta toimintaansa kehittää. Mielestämme asiasta ei ole käyty riittävän avointa ja laajaa keskustelua. Me näemme Norrnäsin mahdollisuutena, emme uhkana.

Siirtämällä myyntipäätös myöhempään ajankohtaan ja samalla sitoutumalla syvällisesti pohtimaan seurakunnan tulevaisuutta saatetaan hävitä taloudellisesti, mutta voittaa paljon seurakunnan toiminnan ja tulevaisuuden kannalta. Toivomme, että tähän keskusteluun voivat luottamushenkilöiden lisäksi osallistua myös työntekijät ja seurakuntalaiset.

Myymällä Norrnäs nyt menetetään peruuttamattomasti myös ne mahdollisuudet, joita ei ole haluttu edes kokeilla.

Martti Paananen, pappi
Kauko Perkkiö, urkuri
Markku Riikonen, vahtimestari
Juha Sillgren, vahtimestari